Kerjääminen
on kurjaa kaikille. Kerjääminen inhottaa tai harmittaa niitä,
joilta kerjätään, eikä uskoakseni ole unelma-ammatti niille,
jotka niin tekevät. Matkustaessani täällä yhdellä maapallon
köyhähköistä alueista, Kaakkois-Aasiassa, olen päässyt näkemään
kerjäämisen eri muotoja. Erityisesti Kambodzassa kohtasin kerjääviä
ihmispoloja. Yleensä rahan aneleminen tapahtuu siten, että lapset
ja/tai aikuiset kulkevat ravintolapöydästä toiseen ”one dollar,
one dollar” anelevasti lausuen. Toisaalla he törmäävät sinuun
ja kertovat yhtäkkisen vilpittömästi paikallisesta nähtävyydestä
ja pyytävät toisessa virkkeessä dollaria tai kahta lasten
koulunkäyntiä varten. Lopulta rahaa pyydetään perinteisesti
kadunkulmassa istuen, esimerkiksi aikuinen pieni vauva sylissä
keinuen tai lapsi nälkäisen oloisena mahaansa hieroen.
Kirjoitan
kerjäämisestä tässä aika rumalla ja yksioikoisella tavalla,
tiedän. Siihen on kuitenkin syynsä. Syy on se, että koitan
hurjasti kovettaa ajatuksiani kerjäämisen suhteen täällä reissun
päällä. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka antaisin viisi
dollaria jokaiselle vastaantulevalle rääsyläislapselle, ei heidän
elämänsä suunta siitä totaalisesti muutu. Se, että näitä
lapsia tuettaisiin opiskelemaan, oppimaan lukemaan ja hankkimaan työ
auttaisi heitä enemmän kuin riippuvaisuus turistien
säälidollareista. En siis tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi avun
tarpeessa, mutta rahan antaminen on väärä keino. Ajattelen, että
jos joku ihminen jossain maassa joutuu anelemaan rahaa toisilta
ihmisiltä kadulla, on kyseisen valtion ja sen riittämättömien
turvaverkostojen syytä. Mielestäni valtion tehtävä on huolehtia
kansalaisistaan ja tarjota heille jonkinlaista turvaa ja
toimeentuloa. Toki tämä ajatus on jonkun mielestä naiivi, sillä
on varmasti totta, etteivät jotkut todella köyhät ja kitukasvuiset
maat pysty moista tarjoamaan. Ajatuksenani onkin syvemmin ajateltuna
se, etteivät kerjääminen ja köyhyys ole ainoastaan yksilön
ongelmia. Ne ovat globaalin ja lokaalin eriarvoisuuden ilmentymiä.
Tällaiset asiat muuttuvat vain suurten ja kaiken kattavien päätösten
kautta, ei yhdellä, kahdella tai viidellä dollarilla päivässä.
Edelleen
joku naiivi ihminen sanoisi, että no mikseivät nuo ihmiset sitten
yritä hankkia jotain muuta elantoa? Mikseivät he hae apua
itselleen? Miksi he alistuvat anelemaan rahaa toisilta kadulla? Miten
he kehtaavat ottaa mukaan vielä pienet vauvatkin? Sehän on
suorastaan halveksittavaa! Mikseivät he sen sijaan nouse
kapinoimaan? Kyllä, näin olen kuullut ihmisten pohtivan. Minä olen
taas sitä mieltä, että kyse ei ole alistumisesta tai muiden
ihmisten hyväksikäytöstä, kun ei muutakaan viitsitä tehdä. Olen
sitä mieltä, että kyse on vaihtoehdottomuudesta ja siitä, ettei
ole voimavaroja muuhun. En voi kiistää sitä, etteikö kerjääminen
voi olla jollekin helppo tapa tienata rahaa muiden harmistumisen ja
myötätunnon avulla. Silti ajattelen, ettei kerjäämiseen johtava
köyhyys ole yksilön syy, ihan kuten ei päihdeongelmaisen tienkään
valitseminen ole. Vaikka edellä kirjoitin, että haluan kovettaa
ajatuksiani, ei se tarkoita, että haluaisin unohtaa inhimillisen
ajattelun ja olla näkemättä avun tarvetta. Jotenkin tätä on vaan
käsiteltävä, etten yritä adoptoida kaikkia vauvoja kadulta ja
anna kymppiä kaikille.
Kuten
aiemmin totesin, on kerjäämisessä ja köyhyydessä kyse myös
rakenteellisesta ongelmasta. Eli siitä, että valtio voi vaivihkaa
pestä käsiään näiden ihmisten auttamisesta, mikäli on
todettavissa, että ”kyllähän nämä rikkaat turistit ne köyhät
hengissä pitävät”. Tämä ajatus kumpusi minulle kirjasta, jota
luen parhaillaan: Cambodia’s Curse – The Modern History of a
Troubled Nation. Kirjassa Joel Brinkley dokumentoi sitä, miten
Kambodza on ollut historiallinen kohde YK:n antaman taloudellisen
tuen ja humanitäärisen avun kannalta. 1970-luvulla karmean
punakhmerien hallinnon toteuttaman noin 2 miljoonan kansalaisensa
kansanmurhan ja sen jälkeisen sotimisen jälkeen Kambodzaa alettiin
tukea 1990-luvulla YK:n toimesta. Perustettiin lukuisia
avustusjärjestöjä, joiden kautta maata tuettiin demokratiaan ja
kestävään itsenäisyyteen. Pidettiin demokraattiset vaalit,
valittiin pääministeri. Käytettiin noin 3 miljardia dollaria tämän
kurjistetun kansan auttamiseksi.
Kuitenkin
todettavissa on vuonna 2016, että maa on edelleen todella
korruptoitunut hallinnoltaan ja sen 15 miljoonasta asukkaasta noin 11
miljoonaa elää Maailmanpankin mukaan köyhyydessä. Vesijohtovettä
ei ole tarjolla noin 80 prosentilla maan kansalaisista. Etenkin
maaseudun väestö käyttää ravintonaan pääasiassa vain riisiä.
YK:n 1990-luvulla toteutunut noin 3 miljardin dollarin investointien
panos ei taida näkyä aivan toivotulla tavalla Kambodzassa, väittää
kirjan kirjoittanut Brinkley.
Näin
ollen köyhyys voi olla rakenteellinen ongelma siten, että valtio
”unohtaa” sen tai ei halua panostaa sen ehkäisemiseen, jos
ulkoapäin on tarjolla ”riittävästi” panostusta ja apua.
Tällöin on aina vedottavissa siihen, että vaikkapa katulasten
määrä on niin suuri, ettei kaikkia ole mitenkään mahdollista
auttaa. Kambodzassa toimii lukuisia järjestöjä ja ilmeisesti
kirkollisia auttamistahoja, joiden tavoitteena on uskoakseni tehdä
hyvää tälle ruhjotulle kansalle. Toivon mukaan se ei kuitenkaan
aiheuta sitä, että korruptiostaan tunnettu hallituspuolue Cambodian
People’s Party jättää hommansa hoitamatta. Olen jutellut
Kambodzan reissuni aikana kahden tuktuk-kuskin ja erään paikallisen
opettajan kanssa ravintolassa ohimennen. Kukaan heistä ei
tunnustanut luottavansa hallitukseen juurikaan, vaan pikemminkin
kertoivat rehottavasta korruptiosta ja siitä, miten hallituksen
jäsenet perheineen elävät leveästi ja rikkaasti. Huoh, ajattelen.
Miten näitä asioita muutetaan? Miten niihin vaikutetaan? Ja miten
näitä asioita kestetään muuten kuin kovettamalla itsensä?
terveisin,
Eveliina
TaSO
ry:n hallituksen jäsen reissultaan Aasiasta
Lähteet:
Brinkley,
Joel: Cambodia’s Curse – The Modern History of a Troubled Nation.