Näytetään tekstit, joissa on tunniste päihdetyö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päihdetyö. Näytä kaikki tekstit

perjantai 25. marraskuuta 2016

Entäs isä? - Muutamia havaintoja isien tukemisen epäkohdista yhteiskunnassamme

Isänpäivää vietettiin marraskuun toisena sunnuntaina. Hienoa, että isillä on oma juhlansa ja kalenteripäivänsä, onhan äideilläkin. Aina vanhempien kohtelu ei kuitenkaan ole näin tasa-arvoista, vaan toisinaan isyyttä vähätellään asenteissa, käytännöissä ja jopa lainsäädännön ja asetusten tasolla.

Pienen lapsen isä

Vanhempien eriarvoinen kohtelu alkaa jo ennen lapsen syntymää. Päihderiippuvaisella raskaana olevalla naisella on Sosiaalihuoltolain mukaan ”oikeus saada välittömästi riittävät päihteettömyyttä tukevat sosiaalipalvelut” [1]. Hänellä on usein mahdollisuus päästä korvaushoitoon nopeutetusti [2], kun taas isällä ei tätä mahdollisuutta välttämättä ole, vaan hän joutuu jonottamaan hoitoon pääsyä jopa puoli vuotta. Äidin hoidon onnistumisen kannalta on oleellista, että hän ottaa etäisyyttä päihteidenkäyttäjiin. Isä siis ajetaan pois yhteisestä kodista jo ennen lapsen syntymää, ellei isä ole kykenevä vieroittautumaan ilman korvaushoitoa. Näin isä jää ulkopuolelle raskausajasta ja mahdollisesti myös vastasyntyneen vauvan ensimmäisistä kuukausista.

Myös lapsen kasvaessa isällä on riski erkaantua lapsestaan: pienten lasten isät eivät ole yhtä paljon lasten kanssa kotona kuin äidit. Esimerkiksi vanhempainvapaata käyttävät pääsääntöisesti äidit, vaikka vapaa on tarkoitettu molempien käyttöön. Lähes yksinomaan äidit käyttävät myös oikeuttaan lapsen hoitoon kotona kotihoidontuella. Epätasaiseen jakautumiseen vaikuttaa muun muassa isien työpaikan ilmapiiri perhevapaiden käyttämiseen, mutta myös muut ilmiöt, kuten äidin koulutustaso ja työllisyystilanne. Vinoutunut vapaiden käyttö tekee sekä hallaa isyydelle että myös äitien työllisyystilanteelle. [3]

Eronnut isä

Erityisesti lapsen äidistä eronneella isällä on riski joutua ulkopuolelle lapsensa elämästä ja yhteiskunnan tukijärjestelmistä. Ensinnäkin, isä voi saada isyysrahaa ja vanhempainrahaa vain, jos hän on yhdessä lapsen äidin kanssa [4] [5]. Yksinhuoltajaisät suljetaan siis yhteiskunnan tuoreille isille tarkoitettujen tukien ulkopuolelle. Toiseksi, eronneet isät voivat jäädä äitien jalkoihin lapsen huoltajuudessa. Vanhempien erotessa riitaisasti tuomioistuin määrää lapset useimmiten äidille. Eron yhteydessä yhteishuoltajuus on kuitenkin yleisin ratkaisu (93 %). Jaetusta vastuusta huolimatta jompi kumpi vanhemmista määritellään lapsen lähi- ja toinen etävanhemmaksi. Lapsen asuinpaikaksi määritellään usein äidin koti (83 %), jolloin äiti on myös lapsen lähivanhempi. Vain pieni osa asumissopimuksista tehdään vuoroasumisena, jolloin lapsi asuu esimerkiksi vuoroviikoin kahdessa eri kodissaan. [6]

Vanhemman nimikkeellä on merkitystä yhteiskunnan tarjoamien tukien kannalta: lähivanhempi on etävanhempaan nähden etuasemassa esimerkiksi lapsilisän ja yksinhuoltajakorotuksen kohdalla, sillä ne maksetaan vain lähivanhemmalle. Asumistuessa huomioidaan kyseisessä asunnossa virallisesti asuvat henkilöt, jolloin pienituloinen etävanhempi ei saa tukea vuokraan kodin todellisen asukasmäärän mukaan – lapsella kun voi olla vain yksi virallinen osoite, joka on lähivanhemman luona. Etävanhemmaksi määritelty voi joutua maksamaan elatusapua, vaikka hoito- ja taloudellinen vastuu lapsesta sekä vanhempien tulot ja menot olisivat yhtäläiset. Tällainen tilanne voi käydä, jos lastenvalvoja luottaa ilman kyseenalaistamista elatusapulaskuriin [7], jossa yhteishuoltajuutta ei huomioida kovin monipuolisesti. Vanhemmat voivat toki sopia keskenään tuen jakamisesta, mikäli he ovat hyvässä yhteistyössä.

Maailma ei ole valmis!

Vanhemmuuteen – isyyden lisäksi myös äitiyteen ja sateenkaariperheiden vanhemmuuteen – liittyy yhteiskunnassamme monia eriarvoisuuksia, joista tässä on tuotu esille vain jokunen. Myönnän, että asiat ovat harvoin niin yksiselitteisiä kuin olen edellä kuvannut. On kuitenkin vaikea uskoa, että kaikki isyyteen liittyvät epäkohdat johtuisivat siitä, että isä ei haluaisi olla vanhempi omalle lapselleen. Epätasa-arvoisuuden takana saattaa olla yhteiskunnassa ja työpaikoilla vallitsevia ikäviä asenteita tai jopa lainsäädännöllistä syrjintää. Näistä epäkohdista keskustelua tarvitaan, jotta ne ja niiden syntymekanismit tunnistettaisiin ja pyrittäisiin korjaamaan esimerkiksi lainsäädäntöä, asetuksia ja ohjeistuksia päivittämällä. Ydinperhe- ja yksinhuoltajamallien ohelle tarvitaan monipuolisempia näkemyksiä ja järjestelmien uudistamista jaetun vanhemmuuden tukemiseksi. Uudistamistarve ei koske ainoastaan eri tukia, vaan myös lapseen liittyvät kulut pitäisi voida jakaa tasan kahdelle tasa-arvoiselle huoltajalle, jolloin esimerkiksi päiväkotilaskussa kummankin osuus laskettaisiin hänen henkilökohtaisten tulojensa mukaan.

Epäkohtien esille tuomisessa muun muassa lastensuojelussa ja perheneuvoloissa toimivat sosiaalityöntekijät ovat oivallisessa asemassa, kunhan heillä vain riittää siihen energiaa, aikaa ja rohkeutta. Työntekijöiden panos ei kuitenkaan yksin riitä: pysyvä muutos yhteiskunnassa edellyttää sen jäsentensä, eli minun ja sinun, ajatusten ja asenteiden tarkistamista. Lähtökohtaisesti vanhempien kohtelun tulisi olla tasa-arvoista sukupuolesta riippumatta, niiltä osin kuin on mahdollista. Jos kodin seinien sisällä tehdään tästä poikkeavia ratkaisuja, joihin kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä, on se heidän oma oikeutensa ja asiansa.

Anni Ylönen
ihminen, päihdehuoltoon ja lastenvalvontaan harjoitteluiden ja kesätöiden kautta tutustunut sosiaalityön opiskelija, TaSO ry:n jäsen



[1] Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 24 §.
[2] Ks. esim. Oulun yliopistollinen sairaala 2015. Opioidella tapahtuva vieroitus- ja korvaushoito. Saatavilla: <https://www.ppshp.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/npp/embeds/27549_opioidiohje1.pdf>, viitattu 12.11.2016.
[3] THL 2016. Perhevapaiden jakautuminen vanhempien kesken. Saatavilla: <https://www.thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/hyvinvointi/perheen-ja-tyon-yhteensovittaminen/perhevapaiden-jakautuminen-vanhempien-kesken>, viitattu 14.11.2016.
[4] Kela 2016. Isyysraha. Saatavilla: < http://www.kela.fi/isyysraha>, viitattu 12.11.2016.
[5] Kela 2016. Vanhempainraha. Saatavilla: <http://www.kela.fi/vanhempainraha>, viitattu 12.11.2016.
[6] THL 2015. Lapsen elatus ja huolto. Tilastoraportti. Saatavilla: < http://www.stat.fi/til/perh/2015/perh_2015_2016-05-30_tie_001_fi.html >, viitattu 17.11.2016.
[7] Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus 2016. Elatusapulaskuri. Saatavilla: <http://www.sosiaalikollega.fi/virtu.fi/laskurit/elatusapulaskuri>, viitattu 14.11.2016.

torstai 26. marraskuuta 2015

Ihminen ihmisenä ja ongelmat ongelmina

”Hyi v***u”, kertoi eräs päihdehuollon asiakas terveydenhuollon edustajan tokaisseen, kun sai tietää asiakkaan sairastavan C-hepatiittia. Olin sosiaalityön harjoittelussa, ja menin hämilleni: vieläkö tällaisia asenteita on liikkeellä? Ja vieläpä ammattilaisella.

Tämä kuulemani tapaus oli yksi niistä monista negatiivisista kohtaamisista, joista työharjoitteluni aikana sain kuulla. Toisinaan lääkäri saattoi jo ovelta huudahtaa, että ”ei sitten kirjoita pkv-lääkkeitä”, kun kipeytyneeseen raajaan apua hakemaan tulleen esitiedoista näkyi koodi F11.2: Opioidien käytön aiheuttama riippuvuusoireyhtymä. Useat olivat kohdanneet negatiivista suhtautumista myös toisilta kuntoutujilta, jotka huumeriippuvuuden sijaan kärsivät alkoholiriippuvuudesta. Kärsiessään ”vain alkoholiriippuvuudesta” toiset kokivat olevansa parempia kansalaisia – onhan alkoholi laillinen päihde. Sitä ei tarvitse etsiä pimeiltä kujilta salamyhkäisiltä tyypeiltä, vaan sitä voi huoletta ostaa ihan kirkkaassa päivänvalossa keskustan marketista.

Päihderiippuvuudesta kärsivien ihmisten asema ei ole kovin korkealla julkisessa keskustelussa, huumeista riippuvaisten vielä alempana kuin alkoholismista kärsivien. Omituista kyllä, kanssakulkijoiden ja toisinaan hoitohenkilökunnan asenteet käyttäjää kohtaan riippuvat päihteestä. Jos joku sekoilee humalapäissään julkisella paikalla, häneen suhtaudutaan useimmiten huvittuneesti ja hymähdellen. Jos saman ihmisen tiedettäisiin käyttäneen huumeita päihtyäkseen, suhtautuminen muuttuu heti vakavammaksi. Käytetyn päihteen laillisuus tai laittomuus ja päihteidenkäyttö ylipäätään tuntuu olevan joillekin pätevä syy syrjiä apua hakevaa ihmistä.

Kukaan tuskin valitsee sairastaa C-hepatiittia, tulla päihderiippuvaiseksi tai alamaailman kasvatiksi. Sellaiset asiat tapahtuvat, eivät toki itsestään, mutta omalla painollaan. Ihmiset ajautuvat päihteiden piiriin pienillä ja suurilla valinnoilla, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Suuriin ja ikäviin mittasuhteisiin kasvava kierre saattaa lähteä jostakin hyvinkin arkisesta asiasta, esimerkiksi kokeilunhalusta, kaverin tarjoamasta maistiaisesta tai syvään juurtuneesta mielipahasta. Syyt päihteidenkäyttöön ovat jokaisella omanlaisensa, tai liekö edes aina syytä löydettävissäkään. Sosiaalityössä emme voi vaikuttaa asiakkaan historiaan emmekä välttämättä koskaan saa tietää sitä polkua, joka hänet on johtanut juuri tähän pisteeseen. Onko siihen edes tarvetta? Ongelmia on joskus helpompi ymmärtää, kun tietää niiden syyt, mutta selittely ei ole sosiaalityön ydintä. Minä ainakin haluan valmistua sosiaalityöntekijäksi, joka kunnioittaa ihmisiä siitä huolimatta, mitä he ovat tehneet tai kokeneet, sillä enhän minä tai kukaan muukaan voi tietää toisen perusteluja valinnoilleen. Jokaisella on oma kokemusmaailmansa, eikä se toisille avaudu ikinä samanlaisena kuin kokijalle itselleen.

Rikosylikomisario Thomas Elfgren toivoi äskettäin Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarjassa keskustelua siitä, että ”millä tavalla addiktiot saadaan siirrettyä kriminaalipolitiikasta sosiaalipolitiikan puolelle”. Tämän voisi tulkita toiveeksi siirtyä rangaistuksista ongelmanratkontaan, sakoista ja tuomioista väliintuloihin ja muutostyöhön. Ajatuksessa on järkeä: miksi rankaista lisää ihmistä, jolla on todennäköisesti jo jonkinasteisia ongelmia käyttäessään päihteitä siinä määrin, että siitä halutaan häntä rankaista? Negatiivinen kierre tulisi sen sijaan pyrkiä katkaisemaan askeleella positiiviseen. Miten se käytännössä tapahtuu, siihen on tuskin yhtä pätevää vastausta. Ainakin aluksi auttaisi, jos sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset suhtautuisivat apua hakevaan ihmiseen positiivisesti ja kannustavasti moittimisen sijaan. Ei päihteidenkäyttökään turruta ihmistä tunteettomaksi olioksi, joka kestäisi mitä vain kenenkä vain suusta. Halveksitut ja hyljeksityt asiakkaat tuskin kaipaavat lisää moralisointia tilanteeseensa – totuus ihmisen päihteidenkäytöstä on usein valjennut myös hänelle itselleen siinä vaiheessa, kun hän hakee apua päihdehuollosta.

Sosiaalityön koulutuksessa yksi tärkeimmistä opeista on ollut, että asiakas ei ole yhtä kuin ongelmansa. On ihmisiä, joilla on erilaisia ongelmia, mutta ei ongelmaihmisiä. En usko, että kukaan pitäisi siitä, että monipuolinen kokonaisuus nimeltä persoona leimataan yhden ominaisuuden tai asian perusteella. Kun tapaat asiakkaan, jolla on päihdeongelma, anna hänelle aikaa ja ole kiinnostunut myös siitä mitä on ensivaikutelman takana. Hän on jonkun lapsi, ehkä myös sisar, vanhempi, puoliso. Kaveripiirinsä luottotyyppi, harrastusporukkansa ykkönen, työpaikkansa taituri. Lapsuuden traumoista selviytyjä, perheväkivallan uhri, hyväksikäytetty ystävä. Hän on varmasti paljon muutakin kuin ”päihdeongelmainen”, aivan kuten sinäkin olet paljon muutakin kuin sosiaalityöntekijä.


Anni Ylönen

ihminen, TaSO ry:n jäsen



perjantai 2. lokakuuta 2015

Päihdesosiaalityö ja riippuvuus

Riippuvuuksien tarkastelukulma on usein yksilökeskeinen ja niistä harvemmin keskustellaan yhteiskuntatasolla. Päihdepolitiikkaa toteutetaan Suomessa kansanterveysmallista käsin, jonka mukaan haittojen määrä on yhteydessä kokonaiskulutukseen. Kuitenkin arviot esimerkiksi alkoholihaitoista kärsivien alkoholistien osuus vaihtelee paljon, noin 30 ja 80 prosentin välillä.(Simpura 2000, 140-141.) 

Terveyskirjasto.fi:n mukaan alkoholin suurkuluttajia on Suomessa noin 300 000 – 500 000 (Huttunen 2012). Tämä tarkoittaa että alkoholihaitoista suuri osa kohdistuu yksilöille, joilla varsinaista addiktio-ongelmaa ei ole. Tästä puolestaan seuraa, että addiktio-ongelmien ratkaisu ei voi olla ainoa keino alkoholipolitiikan toteuttamiseksi. Huumausaineiden osalta kulutus- ja haitta-arvioiden toteuttaminen on hankalempaa, sillä huumausaineita on useita ja niiden haittavaikutukset ovat kirjavia. (Simpura 2000, 140-141.) Alkoholi aiheutti THL:n 2013 julkaiseman raportin mukaan vuonna 2010 noin 1,3 miljardin euron kokonaiskustannukset yhteiskunnalle (Alkoholi Suomessa – Kulutus, haitat ja politiikkatoimet 2013, 39).

Käsitteitä riippuvuus ja addiktio käytetään usein synonyymeina. Sanoilla on kuitenkin merkityseroja, sillä kaikki riippuvuusilmiöt eivät ole addiktiivisia. Addiktio tarkoittaa perimmältään pakonomaista mielihyvää tuottavaa toimintaa, josta on haittaa pitkällä aikavälillä. Näin ollen addiktiossa on aina kysymys myös motivaatio-ongelmasta. (Koski-Jännes 1998, 24.; Koski-Jännes 2008, 7) Ihmiset esimerkiksi ovat riippuvaisia toisista ihmisistä, ravinnosta, vedestä, hapesta ja unesta, eikä näihin välttämättä liity mitään problemaattista käyttäytymistä.  

Riippuvuus voi kehittyä mihin tahansa välitöntä tyydytystä tuottavaan toimintaan. Tässä yhteydessä riippuvuuskäsite jaetaan kahteen alaosioon, aineriippuvuuksiin ja toiminnallisiin riippuvuuksiin. Aineriippuvuuksissa riippuvuuden kohde on jokin nautintoaine ja toiminnallisissa riippuvuuksissa jokin toiminta. Esimerkkejä toiminnallisista riippuvuuksista ovat uhkapelaaminen, jatkuva sukupuolikumppanien vaihtaminen, buliminen syöpöttely, pakonomainen liikunta ja ostovimma. (Koski-Jännes 2000, 138.) Riippuvuus yleensä kasvattaa riippuvuuden kohteena olevan toiminnan kertoja ja määrää, ja lisäksi riippuvuuksista on haittaa myös muihin elämän osa-alueisiin (Koski-Jännes 1998, 45, 47). Esimerkiksi alkoholin liikakulutuksesta seuraa useanlaisia haittoja. Tällaisia ovat ylipaino, kohonnut diebetesriski, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, maksakirroosi, haimatulehdus, sydänlihassairaus, aivoverenvuoto, hermoratasairaus, syöpä vastustuskyvyn heikkeneminen ja infektioriskin kasvu sekä onnettomuusriskin kasvu. (Laaksonen 2009, 91-92.) Päihdeongelmien hoitaminen on perusteltavissa juuri haittojen vähentämisellä (Saarnio 2009, 19).

Se, miten päihdeongelmia hoidetaan, riippuu taustalla olevien ilmiöiden määrittelystä. Esimerkiksi päihteiden käyttöä voidaan tarkastella  erittelevät psykologian, lääketeiteiden ja sosiaalitieteiden näkökulmista (Lappalainen-Lehto, Romu & Taskinen 2007, 17). Päihdetyön kokonaisperspektiiviksi voidaan avata päihdehoito, päihdekuntoutus ja päihdesosiaalityö. Näissä  taustaviitekehykset ovat eritelty lääketieteen, sosiaalityön ja moniammatillisen työskentelyn suhteen. (Lapin korkeakoulukonserni.) Mikäli tyydyttäydytään näkökulmassa, jossa päihdesosiaalityö on suoranaisesti sosiaalityön näkökulmasta suoritettua päihteiden parissa tehtävää työtä, olisi syytä määritellä sosiaalityön ominaiset lähtökohdat työskentelylle. Hankaluutena on se, että myös sosiaalityölle on moninaisia määritelmiä. 

Kyösti Raunio (2009) kirjoittaa kirjassaan Olennainen sosiaalityössä, että  tavanomaisesti sosiaalityön sisällöiksi määritellään käytäntö, koulutus ja tutkimus ja siten sosiaalityö yleensä määrittyy juuri käytännöksi ja erityisesti ammatilliseksi toiminnaksi.  Ammatillinen toiminta voidaan puolestaan avata professionaalistumiseksi, organisatoriseksi toiminnaksi, interventioksi ja konkreettiseksi tekemiseksi. (Raunio 2009, 5, 31.) Professionaalisessa toiminnassa korostetaan legitiimiä ammattiasemaa, josta maksetaan palkkaa. Organisatorisesti tarkasteltuna sosiaalityön toimintaa voidaan eritellä  erikoistuneiden yksilöiden suhteen. Erikoistuminen voi tapahtua toimialoittain tai ikäkausittain. Erilaisia toimialoja ovat esimerkiksi mielenterveys-, päihde-, ja vammaistyö. Ikäaloittain työtä voidaan eritellä esimerkiksi lasten, aikuisten ja vanhusten suhteen. Sosiaalityö interventiona  tarkoittaa pyrkimystä muuttaa asiakkaan vallitsevaa tilannetta. Konkreettisena toimintana sosiaalityötä voidaan eritellä ”kuka tekee kenelle miten ja millä perusteella”. (Raunio 2009, 32, 49, 58-59, 68.) Edellisen tarkastelun valossa päihdesosiaalityötä voidaan eritellä professionaaliseksi sosiaalityöntekijöiden suorittamaksi päihdetematiikassa tehtäväksi interventiiviseksi työksi, jota tehdään itsenäisessä ja erikoistuneessa organisaatiossa täysi-ikäisille tunnettujen menetelmien ja juridiikan turvin.

Henkilökohtainen näkemykseni sosiaalityön luonteesta korostaa sen interventiivistä aspektia. Saman voi tulkita myös edellä mainitusta Raunion (2009) tarkastelusta. Edellinen päihdesosiaalityön määritelmä ei kuitenkaan ota sinällään kantaa miten sosiaalityötä tehdään. Malcolm Paynen (2005)  mukaan sosiaalityön teoriatyypit voidaan eritellä teorian orientaation suhteen siten, mitä sosiaalityö on, miten sosiaalityötä tulisi tehdä ja teorioihin asiakkaan todellisuudesta. (Payne 2005, 6.) Työtä ohjaavat teoriat voidaan lisäksi eritellä selektiivisiksi ja eklektiivisiksi. Selektiivisessä suuntauksessa sopivia teorioita valikoidaan tarpeen ja tilanteen mukaan. Eklektiivisessä orientaatiossa tavoitteena on synteettinen näkemys kuvattavista ilmiöistä. (Payne 2005, 30-31.) 

Eklektiiviset teoriat vastaavat mielestäni tarpeeseen luoda jäsennettyä ja jaettua näkökulmaa asiakastyöhön. Selektiiviset teoriat antavat kuitenkin vapautta tarkastella ilmiöitä vielä laajemmin. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun on tarpeen käyttää laajalti erilaisia menetelmiä. Riippuvuus on mielestäni juuri sellainen ilmiö, että näkökulmia on syytä olla useita. Tämä toisaalta asettaa työn varsin haastavaksi, etenkin kun pelkästään itse sosiaalityölle ei näytä olevan yhtä yhtenäistä tai vakiintunutta teoriaa tai näkemystä. 

Teemu Hakanen
TaSO ry
aluetoimintavastaava

Lähteet:

Alkoholi Suomessa – Kulutus, haitat ja politiikkatoimet 2013. Toimittaneet Karlsson Thomas, Kotovirta Elina, Tigerstedt Christoffer & Warpenius Karatiina. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Huttunen Jussi. 2012. Alkoholi ja terveys. Terveyskirjasto.fi / Lääkärikirja Duodecim / Alkoholi ja terveys. [http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01120] Internetsivusto.
Koski-Jännes Anja. 1998. Miten riippuvuus voitetaan. Helsinki: Otava.
Koski-Jännes Anja. 2000. 611 Aine- ja toiminnalliset riippuvuudet. Teoksesta Päihdekansio -selvää tietoa. Helsinki: A-linikkasäätiö.
Koski-Jännes Anja. 2008. Johdanto. Teoksesta Kohti muutosta -motivointimenetelmiä päihde- ja käyttäytymisongelmiin. (Toim.) Koski-Jännes Anja, Riittinen Liisa & Saarnio Pekka.
Laaksonen Esti. 2009. Alkoholiriippuvuuden hoidon tehostaminen. Teoksesta Irti päihdeongelmista (Toim.) Tammi Tuukka, Aalto Mauri, Koski-Jännes Anja. Helsinki: Edita.
Lapin korkeakoulukonserni/ Yhteiset yksiköt: Aikuiskoulutuspalvelut: Päihdetyön osaaminen. Viitattu 24.6.2015.  [http://www.luc.fi/Suomeksi/Yhteiset-yksikot/Aikuiskoulutuspalvelut/Paihdetyon-osaaminen]. Internetsivusto.
Lappalainen-Lehto Riitta, Romu Maija-Liisa & Taskinen Mailis. 2008. Haasteena päihteet: ammatillisen päihdetyön perusteita. Helsinki: WSOY.
Raunio Kyösti. 2009. Olennainen sosiaalityössä. Helsinki: Gaudeamus
Saarnio Pekka. 2009. Psykososiaalisen päihdehoidon tutkimus. Teoksesta Irti päihdeongelmista (Toim.) Tammi Tuukka, Aalto Mauri, Koski-Jännes Anja. Helsinki: Edita
Simpura Jussi. 2000. Riippuvuus yhteiskunnassa. Teoksesta päihdelinkki – selvää tietoa. Helsinki: A-klinikkasäätiö.
Payne Malcolm. 2005. Modern Social Work Theory. Chicago: Lyceum Books Inc.