Blogissamme näyttäisi muodostuneen perinteeksi, että väistyville hallituksen jäsenille suodaan mahdollisuus tehdä henkistä tilinpäätöstä hallitustoiminnan lähentyessä loppuaan. Omat opiskeluaikani ovat väistämättä gradun sivumäärän lisääntyessä lähenemässä loppuaan ja sen myötä myös monivuotinen toiminta opiskelijajärjestöissä – ensin paikallisessa ainejärjestössä ja sen jälkeen armaassa TaSO ry:ssämme – tulee päättymään tähän vuoteen. Tämä onkin allekirjoittaneen pohdintaa siitä, miksi ajan, hien ja kyynelien vuodattaminen opiskelijatoimintaan on ollut sen arvoista.
Niin, kun erilaisiin opiskelijajärjestöihin pyritään saamaan mukaan uusia toimijoita, yleensä osallistumista markkinoidaan erilaisilla lausahduksilla, jotka eivät välttämättä ole kuitenkaan kovin kuvaavia. Nämä sloganit kuitenkin juontavat juurensa jostain.
”Tässä oppii tosi paljon uutta”
Niin, mitä konkreettista järjestötoiminnassa muka voi oppia? Vastaus: kaikkea yhteisöllisen toiminnan strategisesta suunnittelusta siihen, mistä kannattaa tilata parhaat voileipäkakut. Itse olen jo pitkään laittanut kaikki järjestötehtäväni näkyviin ansioluettelooni ja osaan varmasti kysyttäessä selittää, mitä olen kustakin toimesta oppinut sellaista, että siitä on jotain hyötyä loppuelämäni kannalta. Järjestötoiminnan kautta opittavilla asioilla onkin mielestäni hämmästyttävän paljon relevanssia sosiaalialan kannalta. Päällisin puolin järjestötoiminnassa saatetaan järjestää tapahtumia, tiedottaa ajankohtaisista asioista ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuitenkin, minä näen oppineeni tällaisen toiminnan kautta ryhmätoiminnan taitoja, asioiden priorisointia, kokonaisuuksien ja prosessien hallintaa ja massatapahtumien organisointia – kuulostaa aika myyvältä oman osaamisen kuvaamiselta ja oivan sosiaalialan ammattilaisen taidoilta! Ja aina välillä on tullut tarpeen myös tietää, mistä todellakin saa tilattua parhaiten vaikka kinkkukiusausta kokonaisen komppanian tarpeisiin…
”Päivääkään en vaihtaisi pois”
No jos rehellisiä ollaan, niin enköhän vaihtaisi. Järjestötoimintaa mainostetaan usein mukavana ja paljon antavana yhteisöllisenä puuhana, mutta toisaalta kuuluu ärsyttävään aikuismaiseen realismiin tiedostaa, että kaikki ei aina voi olla kivaa. Siispä kaikkeen järjestötoimintaan liittyy niiden hyvien ja mahtavien hetkien lisäksi myös niitä huonompia. Järjestötoiminnassa huonoja hetkiä saatetaan kokea esimerkiksi kaikkein kireimpien valmisteluvaiheiden aikana, kun tuntuu että pitäisi revetä miljoonaan paikkaan samaan aikaan tai silloin, kun yritetään jakaa tehtäviä, mutta tuntuu, että ne päätyvät yhden ihmisen hoidettavaksi. Vaikeudestaan huolimatta kuitenkin myös hetket, kun asiat tökkivät, voivat olla erittäin antoisia hetkiä järjestötoiminnassa. Tällöin voidaan saavuttaa paljon yhteisesti asiaa pohtimalla ja reflektoimalla, että miksi asiat tökkivät. Järjestöurani aikana olen kohdannut useita vaikeita hetkiä, kun olen joutunut esimerkiksi kohtaamaan omia tai myös muiden mokia. Tällaisia hetkiä muistan kuitenkin myös lämmöllä, koska muistan yhdessä hallituskavereiden kanssa koettujen vaikeuksien lujittaneen luottamusta ja suhteita näihin ihmisiin – puhumattakaan ongelmanratkaisu- ja reflektointitaitojen kartuttamisesta...
Oman motivaationi jäsentämisessä helpotti aikanaan paljon se, kun määrittelin järjestötoiminnan omalla kohdallani harrastukseksi. Jotkut harrastavat jalkapalloa, toiset pitsinnypläystä, jotkut bodausta, toiset vieraiden kielien lukemista – minä harrastan järjestö-toimintaa suurella sydämellä. Olen varma, että jokaisella on rakkaimpien ja vaativimpien harrastusten kohdalla tullut väsymyksen hetkiä, jolloin puuskahtaa ”miksi mä teen tätä hommaa”. Näiden hetkien jälkeen tiedän kuitenkin vastauksen - rakkaudesta lajiin.
”Verkostoituu ja tutustuu uusiin ihmisiin”
No joo, mutta mitä erityistä sillä saa, että tulee järjestötoimintaan mukaan tutustumaan näihin uusiin ihmisiin? Omalla kohdallani voin sanoa oman alani ihmisiin tutustumisen opettaneen itselleni ammatillisesti hurjan paljon. Järjestötoiminnassa harvemmin vain tehdään suunnitellut asiat ja lähdetään kotiin, vaan yhteisen tekemisen puitteissa jaetaan samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa ajatuksia ja kokemuksia. Tutustumalla oman alansa kollegoihin pääsee kehittämään omia orastavia ammatillisia näkemyksiään ja kuulemaan sellaisten toimintasektorien sisällöistä, joista itsellä ei välttämättä ole kokemusta mutta hallituskaverilla on. Jossain vaiheessa opiskelijajärjestötoimijoiden polut viettävät ainakin toivottavasti myös työelämään, jolloin opiskelijajärjestöaikoina luodut kontaktit voivat muodostua yllättävän tarpeellisiksi. Jos tarvitsen nopeasti tietoa erilaisista palveluista, toimijoista tai muuten vaan tarvitsen kontaktia jonnekin aivan muulle toimintakentälle, niin näitä kontakteja saattaa löytyä vino pino puhelimesta tai Facebookista.
Järjestötoiminta ei ole kuitenkaan pelkkää teknistä verkostoitumista. Minulle järjestötoiminta on tarkoittanut opiskeluaikaisen henkisen kodin löytämistä ja sitä, että löysin yhteisön jossa koin tulevani hyväksytyksi ja arvostetuksi. Valitettava tosiasia nykyisessä korkeakouluopiskelussa kun on se, että se saattaa olla kovin yksinäistä ja suorittamista. Itse aikanaan opinnot aloitettuani hämmennyin tästä ja koin hyvin voimakkaasti, että korkeakouluyhteisössä on liian helppo jäädä sivuun ja sosiaalisten kontaktien ulkopuolelle. Kuitenkin sen jälkeen, kun uskaltauduin mukaan opiskelijajärjestötoimintaan, minun ei ole tarvinnut olla enää yksinäinen. True story.
”Joukossa on voimaa”
No mutta kun on. Ammattiyhdistystoimintaa perustellaan usein sillä, että ilman kollegoidensa kollektiivista tukea työntekijä on yksin järjestelmää vastaan. Vuosi 2015 on ollut omana opiskeluaikanani (joka siis kattaa aikaa jo viime vuosikymmeneltä) poikkeuksellinen, sillä yhteiskunnallinen liikehdintä on lisääntynyt silminnähden: kuluvana vuonna on järjestetty lähestulkoon enemmän mielenosoituksia kuin aikaisemmin yhteensä. Syksyn 2015 tapahtumat ja Suomen hallituksen rämpivä toiminta yhteiskunnallisten rakenteiden ja työelämän muuttamiseksi on osoittanut, että aika ei ole ajanut ohi ay-toiminnasta ja sen tarpeellisuudesta. Digiaktivisti Edward Snowden on sanonut seuraavaa:
"Arguing that you don't care about the right to privacy because you have nothing to hide is no different than saying you don't care about free speech because you have nothing to say”.
Snowdenin sitaatti tiivistää mielestäni erään tärkeän järjestötoiminnassa oppimani asian: vaikka et kokisi omalta kohdaltasi jotain työelämässä kohtaamaasi epäkohtaa tärkeäksi ja merkittäväksi, asia ei todennäköisesti kuitenkaan kosketa pelkästään sinua. Ay-toimintaa tarvitaan, koska solidaarisuus työkavereita ja kollegoita kohtaan ei voi olla pelkästään olalle taputtamista tai sen toivomista, että kunhan itseäni ei koskisi sellaiset onnettomuudet, jotka mahdollisesti työkaveria ovat kohdanneet. Solidaarisuus on myös tekoja ja yhteistä toimintaa. Ja siitä kun ei pääse mihinkään, että 5 ihmistä saa huomattavasti enemmän aikaan yhteisöllisiä muutoksia kuin yksittäinen ihminen!
***
Kuluneiden sloganeiden takana piilee kuin piileekin siis erittäin hyviä syitä lähteä mukaan järjestötoimintaan: verkostojen luominen, ansioluettelonsa buustaaminen, ryhmätoiminnan taitojen oppiminen… Nämä syyt ovat kuitenkin omasta mielestäni osittain teknisiä ja sellaisia ohessa saatavia hyötyjä, joita itse en tullut edes ajatelleeksi lähtiessäni aktiiviseen opiskelijatoimintaa mukaan ensimmäisenä opiskelijasyksynäni. Suurin motivaatio ja eteenpäin ajanut asia kaikkina näinä vuosina on kuitenkin ollut se hullu ilo mitä saa yhdessä tekemisestä huippujen ihmisten kanssa sellaisten itselleen merkityksellisten asioiden äärellä, joita myös muut pitävät tärkeinä. Ja tästäkö sitten pitäisi luopua? Nojaa, onneksi on alueyhdistystoimintaa…
haikeissa tunnelmissa oleva TaSO ry:n hallituksen puheenjohtaja,
Lotta Reito
Ps. TaSO ry:n hallituspaikat ovat jaossa TaSO-päivillä pidettävässä syyskokouksessa 14.11.2015. Älä jää arpomaan lähtisitkö vasta ensi vuonna niin ei tarvitse harmitella! Katso sähköpostistasi tai nettisivuiltamme ohjeet siitä, miten haet hallitukseen!
