Työharjoittelu – helposti heittämällä vai stressiä täynnä?

Sosionomin opintoihin kuuluu ainakin omassa oppilaitoksessani neljä työharjoittelua. Tällä hetkellä suoritan viimeistä harjoitteluani palkkatyön ohessa eli olen onnekas ns. palkallisen harjoittelun suorittaja. Usein miten harjoittelu suoritetaan palkatta.

Itselleni harjoittelupaikkojen löytäminen on usein ollut melko stressaavaa aikaa, sillä tietenkin sitä haluaisi päästä heti sellaiseen paikkaan mikä miellyttää itseä tai, minkä on ajatellut olevan ehkä mukavaa. Olen kuullut sanottavan, että harjoittelupaikaksi kannattaisi valita sellainen, missä ei ole ikinä kuvitellut olevansakaan. Opiskeluaika kun on etsimistä ja kokeilemista. Joissain oppilaitoksissa opiskelija ei saa itse hankkia omaa harjoittelupaikkaansa, vaan opettajat hankkivat sen opiskelijan mieltymysten pohjalta. Minä olen saanut opiskella oppilaitoksessa, missä opiskelijat saavat itse hankkia oman harjoittelupaikkansa. Olen osittain kokenut tämän melko suurena stressiä lisäävänä tekijänä ja toisaalta helpotuksena.

Siinä vaiheessa riemu yleensä repeää, kun viimein saadaan se harjoittelupaikka, joka on saattanut olla melko lailla kiven takana kuusikossa. Itse muistan erään kerran, kun olin lähtenyt harjoittelupaikan hakuun liian myöhässä ja soitellut kyynel silmässä moneen paikkaan, joista olin saanut aina vastaukseksi ”eioota”. Siinä vaiheessa, kun paikka löytyi, hypin pitkin seiniä ilosta.

Mitä sitten, kun harjoitteluun pitäisi mennä ja siellä pitäisi sitten olla ja oppia? Ihmiset ovat tässäkin asiassa niin erilaisia. Toiset menevät harjoitteluun riemusta kiljuen ja tunkevat nenänsä joka paikkaan, minne vain saavat. Toiset menevät eivät-niin-mielellään tai ainakin arastellen, mutta tunkevat silti nenänsä joka paikkaan, koska niin on käsketty tehdä. Itse ehkä olen jotain näiden kahden väliltä ja kuvaan seuraavaksi haasteita, joita olen kohdannut tai joku muu on kohdannut harjoittelussa.

Opiskelijan kuuluu olla opiskelijan roolissa harjoittelun aikana. Tämä on asia, jota opettajat hokevat meille hokemasta päästyään. Ja me tottelemme. Todellisuudessa työelämässä on niitä pieniä työpaikkakoloja, joissa odotetaan sormet syyhyten opiskelijaa, joka voidaan ottaa yhdeksi työntekijäksi, mutta jättää ilman palkkaa. Tässä asiassa nousevat kärkkäästi barrikadeille vastuukysymykset. Itse olen ollut tässäkin onnekas ja päässyt paikkoihin, joissa opiskelijan roolia kunnioitetaan ja häntä kuunnellaan.

Opiskelijaa tulisi osallistaa työyhteisön toimintaan, jotta oppiminen olisi monipuolisempaa ja kuva työelämästä realistisempaa. Ystävättäreni selosti minulle olleensa harjoittelussa, missä ei saanut osallistua työyhteisön palaveriin ja asiakasta koskeviin palavereihin. Toinen tuttavani kertoi, että häntä kutsuttiin nimellä: ”opiskelija” koko harjoittelun ajan ja häntä ei otettu mukaan retkien ym. toiminnan suunnitteluun. Uskon, että osaltaan työpaikoilla on varmaan hyvät perusteet sille, minkä vuoksi ei opiskelijaa oteta mukaan, mutta perustelun tulisi olla muutakin kuin: ”meillä ei yleensä ole otettu opiskelijaa mukaan näihin”. Opiskelija on kuitenkin tullut harjoitteluun ennen kaikkea oppimaan. Kuinka mahdollistuu oppiminen ympäristössä, jossa sitä ei mahdollisteta?

Opiskelija saa työharjoittelunsa aikana jatkuvasti todistaa, miksi juuri hän on pätevä työharjoittelija. Tätä voisi rinnastaa sen kanssa, kun aikuinen kysyy seitsemän vuotiaalta, osaako tämä käyttää saksia. Monet kyllä tietävät, että seitsenvuotiaalle sakset ovat ”lasten leikkiä”. Ne opiskelijat, joilla sattuu jo olemaan työkokemustakin alalta tai mahdollisesti jo aiempi alan koulutus, joutuvat mielestäni melko hankalaan paikkaan. He saavat todistella omaa tieto-taitoaan ja sitä tunnutaan kyseenalaistavan jatkuvasti. Heidän työelämä osaamistaan saatetaan ihmetellä: ”Sinä tunnut tietävän jo noin paljon kaikkea!” Tai niin kuin seitsenvuotiasta: ”Säkö osaat jo vetää itte vetoketjun!”

Aina on kolikon kääntöpuoli. On upeita harjoittelupaikkoja ja siksi TaSO ry:llä on vuosittainen Paras harkkapaikka –kampanja, koska haluamme tuoda parhaat harjoittelupaikat toistenkin tietoon. Näissä mahtavissa paikoissa opiskelijat otetaan huomioon yksilöinä ja heidät kohdataan dialogisesti. Vastuuta jaetaan yhteistyössä opiskelijan ja tämän osaamisen kanssa. Stressin ja paineen kasaantumista ei synny, koska opiskelijan käytössä ovat osaavat ohjaajat ja kannatteleva työyhteisön verkko. Hän saa erehtyä ja oppia. Opiskelija saa osaavassa työyhteisössä olla Tiina tai Teija, oma itsensä ja hänen opiskelijan äänensä kuullaan. Vastuullinen harjoittelupaikka ei hyödy opiskelijasta opiskelijan kustannuksella, vaan kykenee perustelemaan miksi.

Hyvä harjoittelupaikka laittaa opiskelijan työelämä -reppuun oppimisen avaimia ja tiedon kirjoja. Ei raskaita stressin ja huolen kiviä, jotka pahimmillaan painavat vielä työelämässäkin. Osaavassa harjoittelupaikassa on helppo ja hyvä olla kaikilla.

Ja mikäli ongelmia sattuu tulemaan niin opiskelija – Seppo tai Teppo – voi aina onneksi turvautua oppilaitoksensa apuun.

Ja tiesithän, että jos harjoittelusi oli erityisen tasokas, niin TaSO ry:llä on oma Paras Harkkapaikka -kampanja?

Tiia

Vuoden 2015 mediavastaava

Lähihoitaja ja sosionomiopiskelija