Ajat ovat melkoisen kovat myös sosiaalialalla työskentelyyn, kun yhä enemmissä määrin avuksi sosiaalisessa ja taloudellisessa ahdingossa oleville ihmisille esimerkiksi sosiaalipalveluissa tarjotaan odottamista, jonottamista, niukkuutta tai muuten vaan ei-oota. Inhimillinen kärsimys on sosiaalipalveluihin pesiytynyttä valitettavaa konkretiaa, jota vastaan on tämänhetkisillä eväillä erittäin vaikea taistella – taistelu on kääntynyt enemmänkin kärsimyksen läsnäolon sietämiseksi, sillä valitettavasti empatia ei ole riittävä vastaus ihmisten avuntarpeeseen.
Ajat ovat siis erittäin kovat eriarvoistumisen näkökulmasta. Eriarvoisuus ei toteudu kuitenkaan vain aineellisella tasolla, vaan kyse on myös vahvasti erojen syntymisestä ajattelun, suhtautumisen ja asenteiden tasolla: yhteiskunnan marginaalin elämismaailman todellisuus on vaarassa hukkua tai kadota, jos tarjoutuu mahdollisuus olla katsomatta mainittuun marginaaliin. Usein sosiaalialalla tai muuten yhteiskunnan marginaalisten ilmiöiden kanssa työskentelevien suusta kuulee kysyttävän, miksi heidän todistamaansa yhteiskunnan puolta ei ajatella, kun yhteiskunnassamme tehdään niin sanottuja vaikeita ja kipeitä päätöksiä- Kysytään, miksi otetaan niiltä pois, joilla on enää hyvin vähän, mitä viedä.
Liian usein tämänkaltainen kommentointi kuitataan osana ns. sosiaalitanttojen kälinä –diskurssia; sossut nyt hyysäävät muutenkin niitä juoppoja ja ainahan on ollut köyhyyttä ja kyllä silloin kun minä olin nuori rahat saatiin riittämään ja ongelmat pidettiin omia ongelmina. Tällä sosiaalitanttojen purnaamiseksi kuvattavalla toiminnalla, jolla tuodaan esiin niiden yhteiskunnan jäsenten ääntä, jotka eivät sitä kuuluviin saa muuten, on kuitenkin aivan selkeä ammatillinen tavoitteensa. Sosiaalinen raportointi ja rakenteisiin vaikuttaminen ovat osa sosiaalialan ammattitehtävää, ja kuuluu sosiaalialan työntekijöiden ammatilliseen vastuuseen kyseenalaistaa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja ratkaisuja, jotka johtavat kyseenalaisiin tuloksiin sosiaalialan asiakkaiden kannalta.
Joku voisi siis sanoa, että sosiaalialan työntekijöiden ammattiin kuuluu välittää ihmisistä ja heidän asioistaan. Tämä pitää paikkansa. On kuitenkin väärin, jos ihmisistä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista välittäminen rajataan ainoastaan sosiaalialan työntekijöiden yksinoikeudeksi siten, että on ainoastaan sosiaalialan työntekijöiden tehtävä luoda välittämistä osaksi palvelurakenteita. Järjestelmämme uudistamisessa välittämisen pitäisi olla myös yksi tärkeä muutoksen argumentti – myös silloin, kun uudistetaan kansantaloudellisia rakenteita.
Mitä sitten pitäisi oikein tehdä, että asiat olisivat toisin ja rakenteissa näkyisi ihmisistä välittäminen? Miten rahat pitäisi jakaa, jotta sosiaalialan asiakkailla olisi parempi olla ja yhteiskunta ei lipuisi jatkuvasti eettisesti kyseenalaisempaan suuntaan? Eräs teollisuuden alalla työskentelevä ystäväni kysyi taannoin minulta relevantin kysymyksen pitäessäni jonkinsorttista saarnaa sosiaalialan asiakkaiden ahdingosta. Hän pyysi minua esittämään vaihtoehdon tai ratkaisun sille, miten talous pitäisi rakentaa, jotta rahaa riittäisi esimerkiksi sosiaalipalveluiden ylläpitämiseen. Kysymys on merkittävä ja ajankohtainen, mutta kuitenkin: sosiaalialan työntekijöiden tehtävä ei pitäisi olla vastauksien tarjoaminen siihen, minkälaisia kansantaloudellisia uudistuksia pitäisi saada aikaiseksi, jotta järjestelmä saataisiin uudistumaan. Sosiaalialan työntekijöillä ei tarvitse olla tähän vastausta samasta syystä, miksi lääkärit eivät toivo potilaiden googlettavan oireitaan diagnoosiehdotuksia varten tai miksi putkimiehet mieluummin korjaisivat putkirikot ammattimaisesti kotiremonttireiskojen jeesusteippiviritysten sijaan: kansantaloudellisten mekanismien ja teorioiden syvätuntemus ei kuulu sosiaalialan osaamisvaatimuksiin, mutta sosiaalisten ilmiöiden tuntemus ja esimerkiksi kansantaloudellisten ratkaisujen vaikutusten raportoiminen taas kuuluu.
Välittävän yhteiskunnan rakentaminen on kaikkien osallisena olevien vastuulla ja jokaisen yhteiskuntaa ja sen käytäntöjä luovan asiantuntijan pitäisi valjastaa osaamisensa siihen, että sosiaalipolitiikassamme ei jouduta luopumaan täysin oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Siten esimerkiksi sosiaalialan työntekijöiden asiantuntemusta pitäisi käyttää hyväksi oikealla tavalla oikeassa kohtaa sen sijaan, että sosiaaliselle raportoinnille viitataan kintaalla. Yhteiskuntamme uudistaminen on suunnattoman suuri tehtävä, johon kaikkien pitäisi osallistua yhteisenä tavoitteenaan ihmisten hyvinvoinnin turvaaminen ilman kaivautumista omien lehmiensä kanssa omiin ojiinsa – on kaikkien tehtävä välittää, jotta yhteiskuntapolitiikkamme saadaan oikeille raiteille.
Kuitenkin on kysyttävä, miksi ihmisistä välittämistä ja inhimillisen näkökulman esiintuomista vähätellään ”pehmeiksi arvoiksi”, silloin kun vastavoimana on talous ja sen mahdoton tila. Silloin, kun kyse on ihmisten konkreettisista elinolosuhteista ja niihin liittyvistä epäkohdista, vastaus ei voi olla, että pitää tyytyä talouden ohjaamaan kurjuuden sosiaalipolitiikkaan. Viime vuosina ja vuosikymmeninä on ollut normitalkoita, säästötalkoita ja ties mitä muuta yhteiseen taloudelliseen kiristykseen kutsuvaa talkooretoriikkaa. Seuraavana olisi jo aika välittämistalkoille kaiken säästämisen ja vaihtoehdottoman talouspolitiikan keskellä!
Lotta Reito
sosiaalityön opiskelija
varapuheenjohtaja, TaSO ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti