Ammatillinen kasvu kuuluu kiinteänä osana sosiaalialan opintoihin. Tämän syksyn teema on asiantuntijuus-käsite. Opiskelija kirjaa omat tavoitteensa opintojaksolle, minkä jälkeen hän käy hops-keskustelun opettajan kanssa. Nykypäivänä alempi korkeakoulututkinto antaa lisäksi itsearvostusta kohottavan vip-lipun: asiantuntija! Näitä asiantuntijuuden titteleitä vilisee Internet-maailmassa ja näkyvillä foorumeilla, myös meidän ammattikorkeakoulussa näitä titteleitä käytetään. Pohdinnan keskellä minusta on kasvanut kävelevä kysymysmerkki. Sosionomi (AMK) asiantuntija? Millä perusteella?
Olen vahvasti sitä mieltä, että asiantuntijuutta ei lunasteta muutaman vuoden korkeakouluopinnoilla. Eikä ammatillista itsearvostusta tule nostattaa näennäisesti tällaisilla titteleillä. Vai onko kysymys asenteestani, joka liittyy historiaani siitä, että asiantuntijuus-käsitettä viljellään näin heppoisin perustein nykyaikana? Hannu Lauerma on kirjoittanut uusimmassa kirjassaan ”Hyvän kääntöpuoli” juuri tästä aiheesta. Lauerman koulutustausta ja työhistoria ovat esimerkkejä todellisesta asiantuntijuudesta, hänen artikkelinsa ja kommenttinsa perustuvat tutkittuun tietoon, ei mutu-tuntumaan. Asiantuntijuutta ei lunasta alemman korkeakoulun suorittanut untuvikko (ikään katsomatta), joka on saanut vasta oman työkalupakin hyppysiinsä.
Tämä ei tarkoita sitä, että sosionomi (AMK) ei olisi itsearvostusta ja sosiaalialan ammattistatusta kohottava tutkinto, ei. Tutkinto on ammattiin valmistavana korkeatasoinen, mutta sitä ei tule hivellä keinotekoisin perustein ja käsittein. Asiantuntijuuteen kasvaminen ei ole sadan metrin pikajuoksu, se on pitkän linjan prosessi; jatkuvaa itsensä kehittämistä koulutusten avulla sekä työhistorian kartuttamista.
Susanna Salin
sosionomiopiskelija
Tapahtumavastaava ja koulutuspoliittinen vastaava, TaSO ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti