Alf Ronnbyn teoria sosiaalityöstä - katkelma TaSOlaisen kanditutkielmasta

Esittelen tässä kirjoituksessa ruotsalaisen sosiologin Alf Ronnbyn teoriaa sosiaalityöstä. Käytin teoriaa kandidaatintutkielmani viitekehyksessä.

Ronnby (1986, 1-2) pyrkii kuvaamaan sosiaalityössä käytössä olevia teoreettisia suuntauksia ja niiden sisältämiä ideologioita. Hänen mukaansa suuntaukset muodostavat selitysmalleja joita voi käyttää sosiaalisia ongelmien jäsentämiseen. Nämä selitysmallit jäsentyvät suhteessa sosiaalisten ongelmien analyysitasoon, jotka hän nimeää mikro-, meso- ja makrotasoiksi (KUVIO 1.).  (Ronnby 1986, 8-9.)

Kuvio 1. Selitysmallit ja niiden yhteydet ilmiöiden tarkatelutasoon (Ronnby 1986, 9).

Selitysmalleja on teorian mukaan neljä, jotka ovat luonnontieteellinen, psykologinen, sosiaalipsykologinen ja sosiologinen. Kukin selitysmalli koostuu suuntauksen erityisistä teorioista. Mikrotason selitysmalli on luonnontieteellinen ja sen erityinen teoria on lääketieteellisegeneettinen. Mesotason selitysmalli on psykologia, joka koostuu behavioraalisista, psykoanalyyttisista ja hahmopsykologis-eksistentiaalisista teorioista. Makrotason selitysmallit ovat osin sosiaalipsykologisia ja sosiologisia. Niiden teoriasuuntauksia ovat kommunikaatioteoria, leimautumisteoria, vuorovaikutusteoria sekä  funktionalistiset ja marxilaiset  teoriat. (Ronnby 1986, 8-9.)

Luonnontieteellinen selitysmalli koostuu lääketieteellis-geneettisistä ja luonnetyyppiteorioista. Lääketieteellis-geneettisissä teorioissa fysiologiset, kuten biokemialliset ja geneettiset muutokset nähdään syynä käyttäytymisen ongelmille joiden syy-seurausketju on selvitettävissä. (Ronnby 1986, 19-21.) Poikkeava ruumiin toiminta ja käyttäytyminen ja niistä muodostetut diagnoosiluokat nähdään olemassa olevana todellisuutena, ei siihen lisättyinä kategorioina. Ronnbyn mukaan tästä seuraa potilaan muuttuminen objektiksi sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioille. (Ronnby 1986, 23-24, 35.) Toinen luonnontieteellinen selittävä teoria on ihmistyyppiteoria. Se koostuu kahdesta tai useammasta teoriatyypistä, joista toinen perustuu differentiaalipsykologiaan ja toinen luonteenpiirteisiin. Luonteenpiirreteorioita voidaan pitää luonnontieteellisinä siinä mielessä, että ne nähdään perinnöllisinä. Kyseiset teoriat ovat kuitenkin pseudotieteellisiä ja rasistisia. Luonnonpiirreteorioissa pyritään etsimään havaittavia ominaisuuksia suhteessa yksilön luonnetyyppiin, esimerkiksi rikollisuuden yhteys kasvonpiirteisiin. (Ronnby 1986, 35-36.)

Psykologisessa selitysmallissa painottuu mielensisäiset prosessit, persoonallisuuden kehitys, kokemukset, tunteet, tahto ja henkinen tila. Psykologiseen selitysmalliin kuuluvat behavioraalinen, psykoanalyyttinen ja eksistentiaalis-hahmopsykologinen teoria. (Ronnby 1986, 39.) Behavioristiset teoriat painottavat oppimisen merkitystä käyttäytymisessä. Klassinen tapa esittää behavioristinen tulkinta ihmisen toiminnasta on nähdä yksilö reagoijana ärsykkeisiin. (Ronnby 1986, 40-41.) Tällöin yksilö redusoituu pikemminkin passiiviseksi vastaanottajaksi, kuin aktiiviseksi toimijaksi. Behaviorismin mukainen muutostyö on toiminnan positiivista ja negatiivista vahvistusta, joka tarkoittaa kielteisen toiminnan sanktiointia ja positiivisen toiminnan palkitsemista. Aversioterapia on behaviorismin eräs kliininen sovellus. (Ronnby 1986, 56-58, 43.)

Psykoanalyyttisen teorian mukaan yksilön ongelmat voidaan johtaa puutteelliseen kehitykseen, jota voidaan hahmottaa psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian avulla. Sen mukaan ihmisen persoona koostuu kolmesta osasta: id, ego ja superego. Id edustaa viettejä ja se toimii mielihyväperiaatteen mukaan. Superego puolestaan viittaa omatuntoon ja toiminnan normeihin. (Ronnby 1986, 69-70.) Ongelmakäyttäytymisen takana  psykoanalyyttisessa dialektisessa sopeutumisprosessissa on epätasapaino mielihyvän hakemisen ja niitä rajoittavien tekijöiden, eli idin ja superegon välillä (Ronnby 1986, 72-74). Tästä seuraa viettien purkaminen ei-rakentavaan toimintaan. Näitä impulsseja yksilö saattaa pyrkiä käsittelemään epäkypsien puolustusmekanismien avulla, joita ovat esimerkiksi projektio, aggressio, rationalisointi, vähättely ja kieltäminen. (Ronnby 1986, 68.)

Ronnby (1986) on luonut eksistentiaalis-hahmopsykologinen teorian eksistentiaalisen filosofian, fenomenologian ja hahmopsykologian pohjalta. Näitä kutsutaan toisinaan myös humanistiseksi psykologiaksi. Teoria korostaa yksilön kokemusmaailmaa. Hahmopsykologia painottaa yksilön kokonaisvaltaisia kokemuksia, josta seuraa muun muassa se, että yksilö kokee asiat aina suhteessa myös toisiin. Hahmopsykologian näkökulmasta yksilön ongelmat syntyvät siitä, että hän kokee maailman epätäydellisenä. Tästä aiheutuu uhkan kokemus minuudelle. (Ronnby 1986, 95, 97-98.) Eksistentialismi sisältyy humanistiseen psykologiaan, jonka mukaan vain yksilö itse on vastuussa itsestään ja omasta elämästään. Fenomenologia ja eksistentialismi ovat pohjimmaltaan samankaltaisia. Fenomenologiassa fokus on asioiden esiintymismuodoissa ja välittömissä kokemuksissa. (Ronnby 1986, 104, 100-102.)

Sosiaalipsykologia fokusoituu ihmisten arvojen ja asenteiden, sosialisaation, ryhmäytymisen ja organisaatioiden tutkimiseen. Sosiaalipsykologiseen selitysmalliin sisältyy kommunikaatioteoria, leimautumisteoria ja vuorovaikutusteoria. Kommunikaatioteorian yhteydessä Ronnby (1986)  esittelee perheteoriaa, joka jakautuu psykoanalyyttiseen-, kommunikaatioteoriaan sekä systeemiteoriaan. Psykoanalyyttisessä teoriassa perheiden ongelmien nähdään syntyvän vanhempien ratkaisemattomien henkilökohtaisten ongelmien seurauksena. Kommunikaatio- ja systeemiteoriassa perhe nähdään vuorovaikutteisena kommunikaation järjestelmänä, tällöin tarkoitus on edesauttaa ongelmallisen perheen vuorovaikutuksen tasapainoa. Perheellä on kolme perustehtävää: ohjaus, hoiva ja valvonta. Mikäli perhesysteemi epäonnistuu jossain näistä, ongelmien todennäköisyys kasvaa. (Ronnby 1986, 124-125, 130.) Leimaamisteoria viittaa huomion kiinnittämisen yksilön poikkeavien ominaisuuksiin. Yhteiskunnallisella tasolla leimaamisteoria tutkii leimattavan ja leimaavan välisiä suhteita. Leimaamisella voi olla sosiaalipoliittista agentaa ylläpitämässä normatiivista järjestystä. (Ronnby 1986, 138.) Ronnby (1986, 149) kehuu Georg H. Meadin symbolisen vuorovaikutusteoriaa edistykselliseksi, joskin myös suhtautuu siihen kriittisesti. Hänen symbolisen vuorovaikutusteorian fokus on tietoisen yksilön kehittyminen yhteiskunnan jäseneksi. Vuorovaikutuksessa on mukana objektiminä, subjektiminä ja itse. Nämä ovat verrattavissa Freudin psykoanalyyttiseen persoonallisuusteorian osiin siten, että subjektiminää vastaa id, objektiminää superego ja itseä ego. Fokuksena on minän säätely suhteessa yhteiskunnan normatiivisiin rakenteisiin. Teoria on saanut vaikutteita sosiaalibehaviorismista, ja sen mukaan yksilö sopeutuu yhteiskuntaan ennakoimalla toisten ärsykkeitä. (Ronnby 1986, 152, 154, 176, 159.)

Sosiologinen selitysmalli tarkastelee yksilöiden välisiä suhteita makrotasolla. Siihen sisältyy funktionaalinen ja marxilainen teoria. Funktionalistinen teoria hahmottaa yhteiskuntaa toiminnallisena organismina, jossa sen osilla on erilaisia tehtäviä. Näkemuksen mukaan yhteiskunnalla on lisäksi tasapainoa ylläpitäviä mekanismeja, mikäli jotkin sen osa-alueet ovat epäharmonisessa suhteessa toisiinsa. Esimerkkinä funktionaalisesta teoriasta Ronnby (1986) käyttää Talcot Parsonin sosiaalisaatioteoriaa, jossa tarkastelun kohteena on erityisesti arvojen, tapojen ja käyttäytymisen välittyminen. (Ronnby 1986, 177-180.) Marxilaiseen teoriaan Ronnby (1986) esittää kuuluvan kaksi erillistä koulukuntaa, strukturalistinen ja prakseologinen. Strukturalismi viittaa yhteiskunnan hahmottamista rakenteina ja niiden suhteina. Ronnby (1986) sisällyttää talouden, ideologian ja politiikan yhteiskunnan rakennusaineeksi. Prakseologinen teoria on Ronnbyn (1986) käsityksen mukaan myös rakenne-toimijuus- dualismin dialektiikkaa. Praksis viittaa yksilöiden toimintaan ja resursseihin, joka voi objektivisoitua pysyvämmiksi järjestelmiksi. (Ronnby 1986, 209, 212-213.)

Ronnbyn sosiaalityön teoria pyrkii rakentamaan kokonaisvaltaisen lähestymistavan sosiaalisten ongelmien jäsentämiseen. Mielestäni sen paras anti on juuri laajuudessa, sillä se tarjoaa kattavasti useita näkökulmia ongelmien tarkasteluun. Kandidaatintutkielmassani kuitenkin huomasin, että vaikka teoria on näinkin kattava, sitä voi olla hankala käyttää intuitiivisesti jäsenneltyihin sosiaalisiin ongelmiin. 

Teemu Hakanen

TaSO ry, aluevastaava