Ihminen ihmisenä ja ongelmat ongelmina

”Hyi v***u”, kertoi eräs päihdehuollon asiakas terveydenhuollon edustajan tokaisseen, kun sai tietää asiakkaan sairastavan C-hepatiittia. Olin sosiaalityön harjoittelussa, ja menin hämilleni: vieläkö tällaisia asenteita on liikkeellä? Ja vieläpä ammattilaisella.

Tämä kuulemani tapaus oli yksi niistä monista negatiivisista kohtaamisista, joista työharjoitteluni aikana sain kuulla. Toisinaan lääkäri saattoi jo ovelta huudahtaa, että ”ei sitten kirjoita pkv-lääkkeitä”, kun kipeytyneeseen raajaan apua hakemaan tulleen esitiedoista näkyi koodi F11.2: Opioidien käytön aiheuttama riippuvuusoireyhtymä. Useat olivat kohdanneet negatiivista suhtautumista myös toisilta kuntoutujilta, jotka huumeriippuvuuden sijaan kärsivät alkoholiriippuvuudesta. Kärsiessään ”vain alkoholiriippuvuudesta” toiset kokivat olevansa parempia kansalaisia – onhan alkoholi laillinen päihde. Sitä ei tarvitse etsiä pimeiltä kujilta salamyhkäisiltä tyypeiltä, vaan sitä voi huoletta ostaa ihan kirkkaassa päivänvalossa keskustan marketista.

Päihderiippuvuudesta kärsivien ihmisten asema ei ole kovin korkealla julkisessa keskustelussa, huumeista riippuvaisten vielä alempana kuin alkoholismista kärsivien. Omituista kyllä, kanssakulkijoiden ja toisinaan hoitohenkilökunnan asenteet käyttäjää kohtaan riippuvat päihteestä. Jos joku sekoilee humalapäissään julkisella paikalla, häneen suhtaudutaan useimmiten huvittuneesti ja hymähdellen. Jos saman ihmisen tiedettäisiin käyttäneen huumeita päihtyäkseen, suhtautuminen muuttuu heti vakavammaksi. Käytetyn päihteen laillisuus tai laittomuus ja päihteidenkäyttö ylipäätään tuntuu olevan joillekin pätevä syy syrjiä apua hakevaa ihmistä.

Kukaan tuskin valitsee sairastaa C-hepatiittia, tulla päihderiippuvaiseksi tai alamaailman kasvatiksi. Sellaiset asiat tapahtuvat, eivät toki itsestään, mutta omalla painollaan. Ihmiset ajautuvat päihteiden piiriin pienillä ja suurilla valinnoilla, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Suuriin ja ikäviin mittasuhteisiin kasvava kierre saattaa lähteä jostakin hyvinkin arkisesta asiasta, esimerkiksi kokeilunhalusta, kaverin tarjoamasta maistiaisesta tai syvään juurtuneesta mielipahasta. Syyt päihteidenkäyttöön ovat jokaisella omanlaisensa, tai liekö edes aina syytä löydettävissäkään. Sosiaalityössä emme voi vaikuttaa asiakkaan historiaan emmekä välttämättä koskaan saa tietää sitä polkua, joka hänet on johtanut juuri tähän pisteeseen. Onko siihen edes tarvetta? Ongelmia on joskus helpompi ymmärtää, kun tietää niiden syyt, mutta selittely ei ole sosiaalityön ydintä. Minä ainakin haluan valmistua sosiaalityöntekijäksi, joka kunnioittaa ihmisiä siitä huolimatta, mitä he ovat tehneet tai kokeneet, sillä enhän minä tai kukaan muukaan voi tietää toisen perusteluja valinnoilleen. Jokaisella on oma kokemusmaailmansa, eikä se toisille avaudu ikinä samanlaisena kuin kokijalle itselleen.

Rikosylikomisario Thomas Elfgren toivoi äskettäin Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarjassa keskustelua siitä, että ”millä tavalla addiktiot saadaan siirrettyä kriminaalipolitiikasta sosiaalipolitiikan puolelle”. Tämän voisi tulkita toiveeksi siirtyä rangaistuksista ongelmanratkontaan, sakoista ja tuomioista väliintuloihin ja muutostyöhön. Ajatuksessa on järkeä: miksi rankaista lisää ihmistä, jolla on todennäköisesti jo jonkinasteisia ongelmia käyttäessään päihteitä siinä määrin, että siitä halutaan häntä rankaista? Negatiivinen kierre tulisi sen sijaan pyrkiä katkaisemaan askeleella positiiviseen. Miten se käytännössä tapahtuu, siihen on tuskin yhtä pätevää vastausta. Ainakin aluksi auttaisi, jos sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset suhtautuisivat apua hakevaan ihmiseen positiivisesti ja kannustavasti moittimisen sijaan. Ei päihteidenkäyttökään turruta ihmistä tunteettomaksi olioksi, joka kestäisi mitä vain kenenkä vain suusta. Halveksitut ja hyljeksityt asiakkaat tuskin kaipaavat lisää moralisointia tilanteeseensa – totuus ihmisen päihteidenkäytöstä on usein valjennut myös hänelle itselleen siinä vaiheessa, kun hän hakee apua päihdehuollosta.

Sosiaalityön koulutuksessa yksi tärkeimmistä opeista on ollut, että asiakas ei ole yhtä kuin ongelmansa. On ihmisiä, joilla on erilaisia ongelmia, mutta ei ongelmaihmisiä. En usko, että kukaan pitäisi siitä, että monipuolinen kokonaisuus nimeltä persoona leimataan yhden ominaisuuden tai asian perusteella. Kun tapaat asiakkaan, jolla on päihdeongelma, anna hänelle aikaa ja ole kiinnostunut myös siitä mitä on ensivaikutelman takana. Hän on jonkun lapsi, ehkä myös sisar, vanhempi, puoliso. Kaveripiirinsä luottotyyppi, harrastusporukkansa ykkönen, työpaikkansa taituri. Lapsuuden traumoista selviytyjä, perheväkivallan uhri, hyväksikäytetty ystävä. Hän on varmasti paljon muutakin kuin ”päihdeongelmainen”, aivan kuten sinäkin olet paljon muutakin kuin sosiaalityöntekijä.

Anni Ylönen

ihminen, TaSO ry:n jäsen